Meille sanottiin Pariisissa että perheille on kerrottu kaikki vaununumerot ja istumapaikat että varmasti löydetään toisemme. Juna saapu Quimperiin eikä raiteilla vastassa ollu ketään tutun näköstä.. Lähin sit käppäileen ihmisvirran mukana kohti asemaa ja hetken pääst tosi pienikokone tyttö tuli puhuu mulle ranskaa. Seisoin siinä sitten suu auki ja se tajus kysyy englanniks "Are you Sandra?" "Ouioui je suis Sandra oui Bonjour et enchantée!" Äitikin oli tosi pienikokonen ja vaikutti ihan mukavalta, samoin nuorin tytär Clementine. Autossa mulle puhuttiin sekasin ranskaa ja englantiii ja vastasin ranskaks miten osasin.
Kaikki vakutti tosi lupaavalta siihen asti kun tultiin näiden kotiin. Anteeks paha sana mutta ihan älyttömän PASKASTA ! Kaikkialla seinillä jotain ihmeellisiä ruskeita ja mustia tahroja. Eikä mitään sisustusta, huonekaluja ripoteltu vaan vähän sinne tänne. Mun huoneessa on vanha kirjotuspöytä joka hajoo käsiin, vaatekaappi jonka liukuovi on rikki, parvi missä on kova sänky, ja kirjotuspöydän tuolina sellanen vanha rikkinäinen vatsalihasliiketuoli. Joka nurkassa hämähäkin seittejä ja löysin mun lattialta ja sängyn vierestä lasinsirujakin.. Voitte vaan kuvitella mikä tekohymy mulla oli päällä koko ensimmäisen päivän. Ja voitte vaan kuvitella kuinka paljon itkin kun soitin äitille ja iskälle että olin tullu perille. Perhe on siis toisin sanoen tositosi köyhä.
Oon tässä nyt sitten pari päivää nielly itkua ja pari kertaa jopa purskahtanutki itkuu. Soitin eilen Francisille (local cordinateur) ja aloin itkee heti. Sanoin että mulla on ongelma ja se kysy että perheen kanssako. Koitin siinä itkun sekasella äänellä selittää että eiei vaan kun tää talo on tosi sotkunen ja näillä on mm tosi huonot ruokatavat. Vastaus oli vaan "I don't understant you. That family has had many exchange students before and they have all been very happy there." Jepjep, myöhemmin sain sitten tietää et nää aikasemmat vaihtarit on ollu vaan 3 kk täälä. Kyllähän sen nyt vielä kestää. "Maeby you are just tired?" En jaksanu enää väittää vastaan sanoin vaan että joo niin mä kai sitten oon. Francis halus sit vielä soittaa Clementinelle joka tuli sitten lohduttaa mua siihen rannalle. No sit kerroin illalla äidille puhelimessa että ei nyt ihan toimi tää kommunikaatio täälä että Francis, kelle piti aina pystyy kertoo kaikki huolet, ei nyt sitten ymmärräkkään englantia. Äiti lupas ottaa seuraavana päivänä yhteyttä Suomessa Exploriukseen. Huh. Ja tässä mä nyt istun rannalla ja äiti soitti just äsken että Suomessa ymmärrettiin tää ongelma ja ne ottaa heti yhteyttä Ranskan järjestöön. Että nyt vaan mun pitää olla mahollisimman paljon ulkona Clementinen kanssa ja oottaa että koulu alkaa torstaina ja kattoo sitten miten menee. Totesin tossa äsken äidille että mulla on niin sellanen fiilis että oon täälä vaan Clementinen takia. Se käy lycéen viimesen vuoden uudestaan ja sen kaikki kaverit on jo lähteny opiskelee muualle, joten mähän oon täällä loistavaa seuraa sille. 24/7. Kiva. Kunhan Clemillä ei ois tylsää.. Clem on kyllä tosi mukava, vähän höpsö. Perheen isä on toooosi vanha, varmaa joku 70+, enkä oikee saa mitään yhteyttä siihen. Johtuu ehkä myös siitä että aina kun oon sen kaa samassa tilassa ollaan syömässä jotain pahaa ruokaa ja mulla on aina niin hullu koti-ikävä että nielen vaa itkua koko ajan.. Ei siinä oikeen pysty keskustelemaan. Perheen äiti on tän viikon töissä Brestissä, toisessa kaupungissa, ja tulee vasta perjantaina. Médéric (kirjotetaan ehkä noin?) on täälä huomiseen asti ja lähtee sitten kotiin Pariisiin.
Tää on ihan hullun vaikeeta. En oo ikinä ollu näin yksin. Vaihtarivuosi todellakin vahvistaa mut ei se helppoo oo. Noh, Clementine tuli nyt tähän istuu mun viereen et pitää varmaan lopetella. Koitan päivitellä mahd usein. Kirjottaminen auttaa:) On ikävä.
