And I do believe it's true, that there are roads left in both of our shoes

Tiedättekö sen tunteen, kun sulkee silmänsä ihmisten keskellä, junassa tai missä vaan, ehkä nukahtaakin, ja pian avaa silmät varmistaakseen, että kaikki on vielä ennallaan? Ettei kukaan vaan oo kadonnut. Vähän jopa pelottaakin saada tietää. Mutta silmät avatessa huomaa, että ei mikään oo oikeesti muuttunut. Tulee hölmö olo, toruu itseään: mitä mä nyt taas oikein pelkäsin? Ilo puolittuu pettymykseen: ai maailma ei muutukaan? Toisaalta parempi näin. Parempi olla silmät auki sillon kun tapahtuu. 
Olla läsnä.

Huhtikuu toi jo tunteen, että nyt voisin jo mennä kotiin. Ei se kuitenkaan painanut alas, pianhan mä pääsin. Voi sitä tunteiden sekamelskaa kun hyvästelin sen kodin, ihmiset, maan. Intoa ja iloa. Kyyneliä ja lupauksia. Lentokoneessa tuijotin sitä screeniä mun edessä. Kiitotie valu eteenpäin ja vaihtu pilviin. Äkkiä kyseenalaistinkin mun innon. Äkkiä en ollutkaan enää valmis, koska tajusin etten yhtään tiennyt mihin mun ois pitäny olla valmis. Ahdistus otti otteen ja kyyneleet sumensi screenin mun silmissä. Pian tuli kolmioleipä. Se sitten piristi:) Sen mukana alko keskustelu vieressä istuvan suomalaisen kanssa. Helsingin yliopiston ranskan kielen lehtori. Juteltiin koko matka. Se tilas toisen lasin kuohuviiniä ja kerto tarinoita sen vaihto-oppilas vuodesta ja au pair -kokemuksista. Se ymmärsi mun kyyneleet ja auttoi kertomalla. Laskeutuessa kiitettiin ja toivotettiin hyvää jatkoa. Katottiin silmiin ja tarkotettiin. Pelotti, että en mahtuis enää tähän mun pieneen vanhaan elämään, mutta ymmärränkin sen nykyään laajemmin. Mahdoton ei oo enää sana, ja ulottuvuudet on lähempänä. Tuntuu että mulla on nykyään tulevaisuus. Se oottaa mua kun rakennan itteäni sitä kohti.

 Nyt oon ollu kuukauden kotona, ja vieläkin tuntuu hyvältä. Mulla ei oo ikävä sinne, ainakaan vielä. Pari päivää sitten puhuin ekaa kertaa Violainen ja perheen äidin kanssa puhelimessa. Tuntu hyvältä saada varmuus että se maailma on varmasti olemassa, ne ihmiset on edelleen mun elämässä. Keskiviikkona alkaa taas arki, 75 minuutin oppitunteja ja väsyneitä bussimatkoja. Voisin ahdistua mutta mitäpä turhaan. Muutoshan tässä elämässä on parasta, vaikka se onkin ristiriitasinta. Se pitää varpaillaan mutta saa myöhemmin kuitenkin toteamaan, että parempi tässä kun eilisessä. Vuodenajat vaihtuu ja taas tulee syksy. Joka vuosi se tulee, mut joka vuosi se on myös yhtä uskomatonta. Tässäkö tää kesä oli? Onneks aina tulee uus. 

Leivoin tänään pellillisen mustikkapiirakkaa ja kirjotin kirjeen. Makasin mun huoneen lattialla ja luin Dostojevskiä kunnes nukahdin. Poljin teatteriin Deerhousea katsomaan ja hämmennyin. Itkin vähän. Tulin ulos silmät punasena keskittymisestä ja kyynelistä. Yritin muodostaa mielipidettä mutta en osannu. Olin kai vähän surullinen. Näin Even, Annin ja Loviisan suihkulähteellä ja mentiin kirkon portaille syömään leipää. Anni halus viedä mut Kahvila Valoon. Valaistuin. Löysin taas ihmisen kuka osaa auttaa. Ja kuka oikeesti haluu auttaa. Se on kultaa. Poljin kotiin. Pysähdyin välillä valokuvaamaan. Alamäessä pakotin itteni keskittymään siihen hetkeen. Olemaan tutkimatta itteäni siinä hetkessä, olemaan kysymättä onko nyt hyvä. Annoin tuulen vaan tulla ja ajatusten olla. Jännää miten välillä elämää pitää kattoo sen ulkopuolelta ymmärtääkseen että se on oikeesti tosi hyvä elämä. Pelkästään sen eläminen ja sen sisällä oleminen ei sitä näytä. Vai enkö vaan osaa kattoa?