Unta

Ikkuna on auki. Joku grillaa. Muistan taas miks on oikeestaan ihan kiva olla Ranskassa. Keräsin äsken valkovuokkoja, ja löysin metsän keskeltä pienen lammen täynnä kultakaloja ja sammakoita. Ympärillä oli vaan metsää ja vanhoja sammaloituneita patsaita. Ja lämmin ilma, joka tuoksu puiden kukilta. Siitä tulee mun ikioma piilopaikka. En kerro kellekään. Nyt mullakin on paikkani täällä.
En oikein saa enää unta iltasin. Ja sitten kun puolenyön jälkeen saan, nään tosi ahdistavia unia. Päässä on vaan ihan liikaa ajatuksia, liikaa opittavia asioita samaan aikaan. Kertokaa mulle miten saisin taas unta! Kirjotan paljon, enemmän kun koskaan. Tanssin ja unohdun siihen. Puhun ihmisten kanssa. Mutta silti aina kun sammutan valon, tulee levottomuus. Ja pian oonkin jo levoton siitä levottomuudesta, ja uni on jossain tosi kaukana. Tänään sain onneks jutella Mathilden kanssa. Huomenna tyttöporukalla kirpparikierrokselle ja sen jälkeen keikalle. Sunnuntaina valokuvaamaan. Ihan hyvin täällä kokonaisuudessaan menee, mutta uni ei tuu.

Eilen se ihana oikee tanssija tuli taas koululle. Opeteltiin kommunikoimaan keholla. Tehtiin kaikkia ihmeellisiä manipulointi- ja pyörtymisharjotuksia. Unohduin taas vahingossa. Kun avasin silmät kaikki tuijotti. Mä hymyilin. Voi kun on kiva välillä hukkua johonkin. Tunnin jälkeen menin juttelemaan sille. Se kerto miten tanssi oli aina ollu siinä ittessä sisällä. Se vaan tuli. Se poikkes valtavirrasta, ja jätti kaiken maailman koe-esiintymiset tekemättä. "Ne on ihan tyhmiä sellaset." Se tanssi vaan niin kun se ite halus. "Mitä tahansa sä teet, missä tahansa sä oot, usko ittees. Usko siihen mitä sä teet. Vaan niin sä onnistut." Luulin että olin tänkin tajunnu jo aikoja sitten. Ehkä tajunnu mutta en sisäistäny. Bussissa päätin että nyt voisin oikeesti alkaa uskomaan itteeni. Keskiviikkonakin oli ihana tanssitunti Bastillessa. Oli tarpeeks tilaa tanssia, ja lasikaton päällä käveli musta kissa.

  
                

In your mind

Notre Damen pillinsoittaja

 Aamut osaa olla kylmiä. Olin eilen yötä kaverilla, joka itkee aina aamusin. Sen alitajunta osaa joka yö tuoda sen uniin kaikkein ilkeimmät asiat, ja joka aamun se joutuu alottaa niillä. Mun osa oli vaan kattoo vieressä toimettomana ja toivottomana. Kaikki asiat ei vaan oo meidän kontrollin alla. Niin pelottavaa kun se onkin. Oma mieli on loppujen lopuks se pahin. Pitäkäämme siis siitä huolta ja syökäämme Nutellaa Sandran tapaan !

Eilen päästin taas itteni täysin itsesäälin ihmeelliseen maailmaan. Kurjuudessa rypeminen on joskus vaan niin maukasta. Ihmiset täällä ei osannu mennä pinnan alle eikä ne osannu välittää. Näin vaan ne jotka puhu hiustenpidennyksistä ja tuoreista pareista. Jotka esittää olevansa kiinnostuneita mun asioista, vaikka ne onkin vaan kiinnostunu mun uudesta paidasta. Jotka puhuu mulle ihan vaan sanoakseen jotain. Joille lakkaan olemasta heti kun katoon silmistä. Tulin kotiin ja lysähdin sohvalle ja itkin. Tai lähinnä ulvoin, se teki siitä vielä mukavasti dramaattisemman tuntusta. Muutama tunti riitti. Oli taas puhdas olo. Hyvä olo. Aika jännää. Pystyin jo nauramaan aamupäivälle. Joskus sitä taas pystyy kontrolloimaan. Se palkitsee. (Oikeestihan oon hei aika positiivinen ihminen, joskus vaan vähän ailahteleva ja sarkastinen:))

Osaan vieläkin ilmasta itteeni paremmin englannin kielellä kun ranskan kielellä. Ehkä se on se kun ranuilla on vaan niin paljon kaikkia hassuja sanontoja, joita käyttäessä tuntuu että puhuis jostain ihan muusta, vaikka ihmiset ehkä ymmärtäiskin sua just niinkun tarkotat. Kai se on vaan tottumiskysymys. Mut edelleen pidän suomee rikkaampana kielenä kun ranskaa. Suomalaiset on vääntäny moi-sanastakin vaikka mitä: moi, moido, moikka, moro, morjes, morjettes, mo... Ranskalaiset nuoret sanoo vaan salut, AINA. Okei joskus sanotaan coucou, eli kukkuu. Aika luovaa. Tai sit en vaan pyöri tarpeeks luovissa piireissä.

Otin vahingossa melkein täysin samasta kohasta kuvan kun Robert Doisneau 1945. Kävelin katua eteenpäin ja luin kyltistä sen nimen, Rue des Ursins. Tajusin että just edellisenä päivänä koristelin mun huoneen seinät Robert Doisneaun valokuvilla ja tän niminen kuva oli niiden seassa. Tuli aika mahti fiilis. Lempi valokuvaajan jalanjäljissä, enkä ees tienny asiasta! :)

Ps. Haluun polaroid kameran.



Les matins savent comment être froid. Hier j'ai dormi chez une amie, qui pleure le matin. Son subconscient apporte chaque nuit les idées les plus horribles dans son l'esprit, et chaque matin elle doit commencer avec. Mon partie était juste regarder à côté inactive et sans espoir. Tout les trucs ne sont pas tout simplement sous notre control. Ca fait peur. Le propre esprit est le pire. Donc laissez-nous prendre soin de lui, et mangez du Nutella, comme moi !

Hier je me suis laissé encore dans le monde miraculeux de l'apitoiement sur moi-même. Se vautrer dans la misère de fois, ca fait juste du bien. Les gens ici ne savaient pas voir le dessous des choses et tout le monde était indifférent. Je n'ai vu que eux, ceux qui ont parlent sur des rallonge des cheveux ou qui sort avec qui. Eux, qui disent que mes trucs les intéressent, mais franchement ce qui les intéressent est mon nouveau T-shirt. Eux, qui me parle juste pour dire quelque chose. Eux, pour qui j'arrête exister tout de suite quand je disparaître dans leurs yeux. Je suis rentré à la maison, je me suis effondré sur le canapé et j'ai pleuré. Ou plutôt j'ai hurlé, comme ca c'était agréablement plus dramatique. Deux heures étaient assez. Je me suis senti propre a nouveau. Bien. Bizarre, j'étais déjà capable à rigoler pour tout à l'heure. De fois on peut contrôler. Ca récompense. (Non mais, en general je suis une personne très positive et tout, quelquefois juste un peu changeante et sarcastique:)

Je sais toujours m'exprimer mieux en anglais que en francais. Peut être que c'est parce que les francais ont beaucoup d'expressions bizarres, et en les utilisant je sens comme si je parlais sur quelque chose complètement differant, même si les francais pouvent  me compredre quand même. Peut être que c'est juste une question d'habitude. Mais je trouve toujours que le finnois est une langue plus riche que le francais. Par exemple les finlandaises ont déformé plein des mots sur le mot moi (salut): moi, moido, moikka, moro, morjes, morjettes, mo... Les jeunes francaises ne disent que salut, de fois coucou. Très créatif. Ou peut être que je ne suis pas tombé sur ca tout simplement.

J'ai pris presque exactement la même photo que Robert Doisneau en 1945, en accident. Je me suis avancé dans la rue, et j'ai lu le nom: Rue des Ursins. J'ai compri que justement le jour avant, j'ai décoré mes murs avec les photos de Robert Doisneau, et il y avait une photo nommé Le rue des Ursins. Cool ou cool?!

Ukko Noa !

Oon niin onnellinen että mulla oli kamera pikkusena.

Hyvää päivänjatkoa !

Viistoista viikkoo

 

Oon kyllä kans aika ihme tapaus. Nousin sunnuntaina metrotunnelista ylös, näin Eiffel tornin ja aloin itkee. No, tästä voimme syyttää vain Loviisaa, joka yritti lohduttaa mua koti-ikävissäni: "Kato Eiffel tornia ja kelaa, että oot vihdoinkin siellä!" No siinähän sitten katoin, eikä auttanut. Pieni itkunpyrähdys teki vaan hyvää, vaikka sainkin ihmiset hämmentyneiks kävellessä Seinen rantaa kyyneleet silmissä. Joskus näinkin. Pitää sitä välillä olla surullinen että voi taas olla ilonenkin. Turhauttaa vaan niin suunnattomasti että mulla on enää alle neljä kuukautta jäljellä, ja nyt sitten iski koti-ikävä. Mutta pitää vaan varmaan antaa ittelleni siihen lupa. Noin kaks kuukautta tässä perheessä ja näillä seuduilla takana, ja arki iski.

Ostin aamupalaks kuivuneen kanapatongin ja etin vapaan penkin mun lempi puistosta, Notre Damea vastapäätä ja Shakespeare and Co:n kyljessä. Patongista ei saanu paloja irti ja Pariisin kevättuuli oli kylmä, vaikka sen piti olla kaikkee muuta. Kaikki oli siis huonosti. Aloin piirtää. En ikinä piirrä, tai niin mä luulin. Aika rumiahan niistä tuli. Piippua polttelevasta vanhasta miehestä tuli nuori, ja lehteä lukevalle tytölle tuli Quasimodon kasvot... Mun viereen istahti vanha mies, joka totes: "Pariisin kevät on taiteilijoille inspiroivaa aikaa." Nyökkäilin ja nauroin salaa. Yhtäkkiä muuttu munkin piirrustukset paremmiks. Juteltiin keväästä. Se kirjotti mulle ylös puiston nimen, jossa puut kukkii huhtikuussa. Tuuli oliki taas yhtäkkiä tarpeeks lämmin. Kiitin ja lähdin Michellen kanssa kahville.

Lilly Wood & The Prick

Je suis vraiment bizarre des fois. Dimanche dernier j'ai monté  les escaliers du tunnel du métro, j'ai vu la Tour Eiffel et j'ai commencé pleurer. Bon, on ne peut que accuser Loviisa de tout ca, qui a essayé de me consoler quand la Finlande me manquait: "Regarde le Tour Eiffel et pense, que tu es enfin là-bas !" Voilà, là j'ai regardé, et ca ne m'a pas aidé. Mais un petit pleur ne faisait que du bien, même si les gens me regardaient bizarrement quand je marchais sur le bord de la Seine avec mes yeux plein des larmes. Cela m'arrive quelque fois. Des fois il faut être triste pour être heureuse encore. C'est juste que ca me frustre énormement, que je n'ai que quatre mois à rester ici, et maintenant j'ai eu le mal du pays. Je n'arrive pas à profiter. Mais je crois que je dois me donner une permission d'être comme ca. Ca fait maintenant deux mois que je suis ici, et j'ai déjà mes habitudes, ce tout forme mon quotidien.

J'ai acheté un baguette sec pour le petit-déjeuner, et j'ai cherché un banc libre dans mon parc préféré, à côté de Notre Dame et Shakespeare & Company. Je n'arrivais pas à avoir des morceaux sur ma baguette,tellement elle était dur.Le vent du printemps de Paris était froid, alors que pour moi, tout Paris devait être comme dans mon rêve, parfait. J'ai commencé dessiner. Je ne dessine jamais. Ou ca c'est ce que je croyais. Bien sur, mes dessins sont devenu moches. Un vieux monsieur avec une pipe est devenu jeune, et une fille avec son magazine a eu le visage de Quasimodo. À côté de moi, un vieux monsieur s'est assis, et a répliqué: "Le printemps de Paris donne bien de l'inspiration pour les artistes." J'ai hoché ma tête et rigolé en cachette. Tout à coup mes dessins n'étaient plus moches. On a parlé du printemps. Il m'a écris un nom d'un parc, ou les arbres fleurissent en Avril. Le vent était soudain assez chaud. J'ai dit merci, et je suis partie prendre un café avec Michelle.

Pieniä hetkiä

Tänään tais olla kevään ensimmäinen päivä. Päätin lähtee Pariisiin ja ottaa kaiken irti uudesta tuulesta ja illan auringonsäteistä. Metrotunnelissa ihana homo-mies tuli sanomaan mulle, että oon ihan pariisilainen. Se myös kysy, että oonko näyttelijä, ja vastasin että en vielä. Hymyilin kaulahuiviini metrossa. Menin ekaa kertaa elämässäni yksin leffaan. Host-veli naurahteli vaivaantuneesti kun kerroin sille. Ennen mulle ois itsellenikin tullu vaivaantunut olo, mutta nyt vaan sanoin ylpeesti hymyillen että jep, enpä oo koskaan koittanut, niin ajattelin nyt. Yllättävän kauan kesti tajuta, että oon täällä itteni takia, teen omia juttujani. Elän koko elämääni itteni takia, teen niitä juttuja mitä haluun tehdä. Niinkun Viivi sanoo: "niitä juttuja, jotka saa mut tuntemaan onnea". Niimpä sitten kyselin tänään koko päivän itteltäni, että mitä nimenomaan haluan tehdä, ja hymyilin enemmän kun pitkään aikaan. Nauroin. Nappasin kuvan rakastuneista Pariisin sulosimmalla sillalla. Annoin rahaa köyhälle, joka ei keksiny tarinoita tai myyny ruusuja, vaan oli puhtaasti sitä mitä oli. Pysähdyin kuuntelemaan katusoittajia. Ja sain maailman sulosimman saparopäisen pikkutytön hymyilemään mulle, vaikkakin tosi epävarmasti ja ujosti, mutta sieltä se tuli kuitenkin. Pitkästä aikaa sain kiinni Pariisin tunnelmasta. Pitää vaan mennä oikeisiin paikkoihin oikeeseen aikaan, kuten Pont des Artsille auringon laskun jälkeen. Oooh I found some looove.

 

  

Torstaina heräsin taas kerran eloon. Olin ollu yli viikon jossain ihmeellisessä jumitustilassa mun pään sisällä enkä vaan päässy mun ajatuksista eroon. Oli ikävä ihmisiä, mutta ei niinkään niiden luo. Ahdisti. Mutta sitten koulun tanssitunnille tuli just sopivasti vieraileva opettaja, oikee tanssija. Sain pitkästä aikaa unohtua ja unohtaa, ja keskittyä vaan siihen hetkeen, olin jo unohtanu sen taidon. Lopussa se puhu meille siitä, miten meidän pitää keskittyä siihen omaan juttuumme. Ihmiset tykkää eri asioista, se on sallittua. Yksinkertasta mutta totta. Jospa tää pikkuhiljaa alkais uppoomaan muhunkin.

Sit näin Juulia pitkästä aikaa. Sai puhua. Käyttää kaikkia sanoja mitä on olemassa. Unohtua taas niihinkin. Itkettiin ja naurettiin, ja todettiin, että on ihanaa olla nuori, keskeneränen. (Keskenerästä ei saa arvostella.) Ihanaa tehdä ite oma virheensä ja rakentaa ittensä pala palalta.

Hymyilkää :)