J'aime

Täällä ukkostaa ja mulla on enää alle kymmenen viikkoo jäljellä. Se on tosi vähän. Se on tosi vähän verrattuna siihen, miten paljon asioita mulla on vielä tehtävänä ! Pitää kiertää museoissa, piknikkeillä puistoissa, lenkkeillä Seinen rantaa pitkin ja syödä sammakonreisiä. Ajanpuutteesta ahdistumisen sijaan innostuin tästä kaikesta ihan uudella tavalla. Mulla on tekemistä ! Tajusin miks oon ollut välillä niin hukassa ja koti-ikävöissäni. Tekemisen puute ja toimettomuus sai mut ihan hämilleni. En oo tottunut sellaseen. Mä tarviin aikatauluja ja menoja, että pysyn vireessä. Näköjään tarviin niitä aika paljonkin. 

 No ainakaan tää kahden viikon lomailu ei oo saanut pahemmin koti-ikävää aikaan. Oon ollu KOKO AJAN menossa. Iskä tuli käymään neljäks päiväks. Sain paljon huvittuneita katseita lentokentällä kun olin ihan täpinöissäni odotellessa. Steppasin sellaset puoli tuntia paikallani, kunnes viimein näin iskän. Lasin takana... No kyllä se sieltä sitten ulostautu ja pääsin halaamaan. Host-perhe oli ihanan vastaanottavainen. Tuntu tosi hassulta kun yhtäkkiä talossa puhuttiin englantia. Kaikki oli niin sulosia ihanine aksentteineen. Isän kanssa hengailtiin, käytiin moikkaamassa Eiffel tornia, tsekattiin maratoni ja ravirata ja oltiin paljon eksyksissä millon milläkin maantiellä. Oli kaikin puolin kivaa, mutta oli myös tarpeeks. Ei sillä että oisin isään kyllästyny tai jotain, mutta tuntu hyvältä saada jatkaa tätä elämää täällä.

Isän lähdettyä host-perhe lähti Bretagneen, ja vallattiin Michellen kanssa talo. Innostuttiin vähän leikkiin malleja ja tässä tulos. Oltiin kaks päivää meillä kotona, vaikka oli vaikka mitä Pariisi suunnitelmia. Koti vaan on niin kiva. Ja Michelle kanssa.

Käytiin Davidin kanssa Pariisin alla. 1700-luvulla, Pariisin hautausmaat täytty, ja luita siirrettiin maan alle kaivettuihin käytäviin. Ja siellä ne edelleen makaa siisteissä riveissä. Karmivaa. Välillä ei ollu ketään muita lähistöllä. Kuulu vaan katosta tippuvan veden ääni. Tunnin maanalaisen elämän jälkee olin aika onnellinen päästessäni taas päivänvaloon.

Tiistaina menin perheen kanssa Bretagneen. Oli ihan hassu fiilis, ehkä vähän jännitti. Mutta kun näin taas meren, tajusin, että ehkä mulla oli jopa vähän ikävä sinne. Kävelin, kirjotin, rusketuin, lenkkeilin ja nautin. Sää oli ihan mahtava! 27 astetta noin. Perjantaina kotiuduttiin. Violaine palas Saksasta ja toi mukanaan sen entisen vaihtarin, Nadinen ja sen pikkuveljen Denisin. Ollu ihan hullun kivaa ! Nadine on tosi mukava ja Denis 12-wee on niin sulonen. Irvistelin sille just ruokapöydässä kun se tuijotti mun syömistä. Pitää aina muistaa hyvät käytöstavat. Tänään etittiin suklaamunia puutarhasta. Denis löysi jätti-suklaapupun, höh. Sen jälkeen menin kiertää pihakirppiksen ja näin Kéviniä. On vaan ollu tosi kivaa. Yksinkertasesti. Huomenna kiivetään Eiffel-torniin ja vallataan Pariisi, ja kaikkee muuta hulvatonta. 

La vie est belle.

Il faut profiter de la vie ! Sitä varten se on.

Bisous, Sandra

As it goes along

No one imagines that symphony is supposed to improve as it goes along, or that the whole object of playing is to reach the finale. The point of music is discovered in every moment of playing and listening to it. It is the same, I feel, with the greater part of our lives, and if we are unduly absorbed in improving them we may forget altogether to live them. -Alan Watts

Ihan hirveen kamalan kauheeta kun on toi Pariisi tossa vieressä, niin ei osaakaan enää yhtäkkiä antaa itsellensä lupaa laiskotella. Päätin aamulla, että tänään teen paljon kouluhommia ja siivoon ja kirjotan ja vietän kaikinpuolin tehokkaan päivän, mutta päädyin vaan istumaan koneella. Internet on paha asia. Onneks lähin pyöräilemään läheiseen puistoon, minne en kyllä ikinä päässytkää. Kysyin neuvoa ystävällisen näköseltä vanhalta naiselta, ja päädyinkin juttelemaan sen kanssa seuraavan tunnin. Tätä rakastan ranskalaisissa. Niillä on aikaa ihmisille. Ne elää ulospäin. Kuuntelin paljon. Väliin kerroin vähän itsestäni. Löysin itteni puolustamasta elämän hyviä puolia kun tää rouva sano kolmannen kerran, että elämä on surullista. Pian selvis että voi se olla niinkin: se oli nähny 9-vuotiaana Toisen Maailmansodan. Se oli nähnyt imettävän äidin, joka pian ammuttiin, mutta sen lapsi jatko imemistä vaikka äiti oli kuollu. Kylmiä väreitä. Sairaita me ihmiset.


Mutta mun laiskuus jatkuu. Uni tulee. Ois kauheesti kerrottavaa, mutta kerron vaikka huomenna. Huomenna ei oo laiskuus-päivä. Heti aamusta pakenen Pariisin katakombeihin. Sitten vaan meen ja etin ihmisiä. Niitä jotka on mulle.

Sittenkin

Ei kyllä mä sittenkin haluun sen talon Ranskan maaseudulta. Hulvattomat nuoruusvuodet Pariisissa ja keski-iässä asetutaan rakkaan mieheni kanssa suloseen vanhaan kivitaloon, jonka pihalla on kasvimaa ja vanha keinu, ja ikkunasta näkyy kylän kirkon torni. Horisonttina loputtomat pellot ja metsät jotka hengittää ja hymyilee mun kanssa. Lauantaina (monta lauantaita sitten, unohdin julkaista tän teksitn...) oli ihanaa, ja sunnuntainakin oli ihanaa herätä siihen ihanuuteen. Mentiin Pariisiin kirpparikierrokselle ja mulla oli ihmeen kevyt olo. Nauroin maha kipeenä Pompidoun edessä esiintyvälle jonglööraajalle. Kevyt olo näky kyllä ostoksissakin:)

Illalla olin Mathilden kanssa ehkä elämäni yhdistä parhaista keikoista. Birdy Hunt ja Puggy. Musiikki uppos eikä ollu ulkomuodoissakaan valittamista:) Mutta nääkin bändit oli taas livenä niin paljon parempia. Keikan jälkeen ostin Birdy Huntin levyn (koska kitaristi myi niitä), mut se jäi ehkä pariin kuuntelukertaan se levy. On siinä ainakin hienot kannet! Puggy on kyllä ihan hyvää levyltäkin, mut wouwouwou niiden lavaesiintyminen. Englantilainen solisti-kitaristi, ruotsalainen rumpali ja ranskalainen basisti. Plus vielä että bändi itse on belgialainen, koska ne tutustu toisiinsa Brysselissä. Okei.

Birdy Hunt

Puggy. Huomaa katsekontakti.

Mentiin yöks Mathildelle ja rakastuin sen perheeseen ja kotiin ja kylään ! Oli vaan niin hyvä olla siellä. Tajusin et sitä mä vaan kaipasinkin, vähän uusia maisemia. Ja ihmisiä. En ollu päässy pitkään aikaan Pariisiin, ja kaikki täällä oli alkanu tuntua jo niin tunkkaselta.

Tapahtu taas oivallus. Vaikka niin ihanaa ja vapauttavaa olikin lähtee vuodeks pois, jonnekin missä kukaan ei tunne mua, kyllä sillä on myös varjopuolensa. "Kukaan ei tunne sua siellä, voit olla ihan kuka tahansa." Vähän aika sitten ylitin odotukseni, ja näyttelin 400 ihmisen edessä ranskaks, ja onnistuin. Olin ylpee ittestäni. Mutta olin ainoo. Kukaan täällä ei tienny, että vuosi sitten en ois pystyny johonkin tollaseen. Kellään ei ollu mihin verrata. Aluks olin vihanen. Ihmiset unohti kysyä miten meni. Ne unohti kehua. Mä vaan yksinkertasesti tarvitsin jonkun jonka kanssa iloita, mutta kestään ei ollu siihen. Ei ollu äitiä tai isää sanomassa että ne on ylpeitä musta. Seuraavaks olin vaan surullinen. Ajattelin, että kotona oltais ymmärretty. Mutta tajusin että turha mun on olla vihanen tai surullinen, näin se vaan menee. Täällä mulla on vaan omat rajani rikottavana. Ehkä vähän surullista. Mutta en valita, kasvamaanhan tänne on tultu. Eikä enää kauankaan kun oon jossain, missä joku taas tuntee mut ihan kokonaan.

Ja huomenna tulee isä <3 Nyt on huone siistinä ja kampaajalla käyty. No joo ei kyllä isää varten:D Huomenna meen lentokentälle sitä vastaan ja juoksen halaamaan sitä. Niinkun leffoissa :) Nyt nukkumaan että jaksan juosta koko terminaalin pituudelta ! Pus.