Minulle jää unet joissa peurat puhuvat

Vaikka silmät vuotaa valosta

ja sormenpäät karttaa kosketuspintoja,

jossain on rakkaus.

Kun kaksi viikkoa menee hitaasti 

vaikka haluaisi jo nousta ja juosta,

tai nopeasti vaikka haluaisi jäädä,

itkettää.

Pitää vaan sanoa,

että valo on liian kirkas vielä tänään.

Osaisinpa jo sanoa kaikki sanat oikein. 

Ehkä kaikki selvenee

Ehkä tosiaan. Hiljanen kaupunki lepää mun edessä ja takana ja mä juon punaviiniä kynttilänvalossa jonkun toisen kotona. Ihmeellistä. Ihmeellistä että voi vaan hypätä linja-autoon ja olla jossain ihan muualla. Täällä on meri ja kylmä tuuli. Täällä kukaan ei tunne mua. Ehkä ei kotonakaan. Ainakaan kokonaan.

Marraskuun päivät oli kovia ja kylmiä. Ulkoa ja sisältä. Olin hukassa ja luulin löytäneeni, kunnes taas eksyin. Tuntu että kadotin käteni ja kävelin kaikki askeleet ihan yksin. Söin omat sanani ja oksensin niitä kun olin yksin. Yritin kyllä puhua paljon ja monelle, mutta sanoilla ei ees tuntunut olevan merkitystä. Millään ei tuntunut olevan. Koulu oli paikka jossa sulkeuduin mun sisään ja josta halusin pois. Halusin vaan mun huoneen seinien piilottavan mut maailmalta ja sen uusilta päiviltä. Odotin liikaa ja petyin aina. Sitten tuli joulu ja uusivuosi ja uudenvuoden lupaukset. Päätin olla lupaamatta mitään, odottamatta mitään. Multa itseltäni ja etenkin muilta, muuten joudun aina pettymään. Annan vaan kaiken olla ja tulla.

"Sinä piirrät minulle ääriviivat."

Nyt suljen taas silmät ja talvi puhaltaa musta läpi.

Lumi tekee selkään kinoksen ja hautaa alleen.

Ja kohta on kevät.

Sitten vaatteet ei ole enää mustia.

Silmät katsoo ylös

ja ihmiset on uusia ja puhtaita vielä.

Tyttö pieni, sinun aikasi on vasta alkanut täällä

Nyt mä tiedän miltä tuntuu jäädä. Kattoa vierestä kun toinen lähtee ja ite jäädä. Mun rakas Viivi lähti Italiaan, ja yhtäkkiä mua alko pelottaa tuleva talvi. Onneks tänä talvena on kuitenkin paljon uutta ja hyvää. Teatteri ja uusi minä. Äiti, ja kaikki muut ihanat. Kynttilät, kaulahuivit, kirjat ja aika. Onneks oon ymmärtäny että ei arjen tarvii olla kiireistä ja painavaa. Pimeys pelottaa mutta on siinäkin hyvää. Näkee valon paremmin. Taivaan kaikki tähdet. Voi hönkiä huurua pimeelle yötaivaalle ja nähdä että varmasti hengittää.


Junassa oli ihana vanha pari. Mummo neulo ja hymyili ja mies teki sanaristikkoa ja näytti koko ajan hämmästyneeltä. Keskustelu oli säästä ja  teatterista. Junista ja Kokkolasta. Puhuttiin asioista yksinkertaisesti, päiviteltiin maailman menoja. Käytettiin sanontoja jotka sai mut hymyilemään, kuten "Herra varjele!" Jännä miten ihmisen mieli jotenkin rauhottuu vanhetessaan. Ei kysytä enää kysymyksiä. Kaikki vaan tuntuu olevan. Annettu jo muiden käsiin. Päivät täyttyy lapsenlapsista ja lepohetkistä ja ristipistoista ja sanaristikoista. Onko mieli turtunu tahdosta vai tahtomatta? Tai ehkä kyse on vaan tosta sukupolvesta. Ehkä meidän vanhuus on jo selvempää, tunnetaan teknologiaa ja mennään maailman mukana. Tai se menee meissä.


Mun viikonloppu oli kipee ja kuumeinen. Täynnä leffoja ja sohvaa, kirjoja ja sänkyä. Sen piti olla yhtä ihanaa kun miltä se kuullostaa mutta heti kun saaminen muuttuu täytymiseks niin jo muuttuu suhtautuminenkin. Hullua. Ja niin epäreilua. Ymmärsin eilen myös vihdoinkin mitä sana paluushokki tarkottaa. Tyhmä sana kylläkin, paluusta on kuitenkin aika kauan aikaa. Sain selvyyttä siihen, miks mulla on ollu niin tyhjä olo lähiaikoina. Mikään ei tunnu riittävän. Mistään ei saa enää tarpeeks irti, ja siks ehkä vielä oikein yrittämällä yrittää. Onneks on tytöt. Tein niille tänään elämäni ensimmäisen lasagnen ja Helmin suklaakakku oli niin hyvää että nyt oksettaa. Puhuttiin ja naurettiin ja itkettiin ja opittiin. Nyt pitää sulatella. Ajatuksia ja suklaakakkua.

And I do believe it's true, that there are roads left in both of our shoes

Tiedättekö sen tunteen, kun sulkee silmänsä ihmisten keskellä, junassa tai missä vaan, ehkä nukahtaakin, ja pian avaa silmät varmistaakseen, että kaikki on vielä ennallaan? Ettei kukaan vaan oo kadonnut. Vähän jopa pelottaakin saada tietää. Mutta silmät avatessa huomaa, että ei mikään oo oikeesti muuttunut. Tulee hölmö olo, toruu itseään: mitä mä nyt taas oikein pelkäsin? Ilo puolittuu pettymykseen: ai maailma ei muutukaan? Toisaalta parempi näin. Parempi olla silmät auki sillon kun tapahtuu. 
Olla läsnä.

Huhtikuu toi jo tunteen, että nyt voisin jo mennä kotiin. Ei se kuitenkaan painanut alas, pianhan mä pääsin. Voi sitä tunteiden sekamelskaa kun hyvästelin sen kodin, ihmiset, maan. Intoa ja iloa. Kyyneliä ja lupauksia. Lentokoneessa tuijotin sitä screeniä mun edessä. Kiitotie valu eteenpäin ja vaihtu pilviin. Äkkiä kyseenalaistinkin mun innon. Äkkiä en ollutkaan enää valmis, koska tajusin etten yhtään tiennyt mihin mun ois pitäny olla valmis. Ahdistus otti otteen ja kyyneleet sumensi screenin mun silmissä. Pian tuli kolmioleipä. Se sitten piristi:) Sen mukana alko keskustelu vieressä istuvan suomalaisen kanssa. Helsingin yliopiston ranskan kielen lehtori. Juteltiin koko matka. Se tilas toisen lasin kuohuviiniä ja kerto tarinoita sen vaihto-oppilas vuodesta ja au pair -kokemuksista. Se ymmärsi mun kyyneleet ja auttoi kertomalla. Laskeutuessa kiitettiin ja toivotettiin hyvää jatkoa. Katottiin silmiin ja tarkotettiin. Pelotti, että en mahtuis enää tähän mun pieneen vanhaan elämään, mutta ymmärränkin sen nykyään laajemmin. Mahdoton ei oo enää sana, ja ulottuvuudet on lähempänä. Tuntuu että mulla on nykyään tulevaisuus. Se oottaa mua kun rakennan itteäni sitä kohti.

 Nyt oon ollu kuukauden kotona, ja vieläkin tuntuu hyvältä. Mulla ei oo ikävä sinne, ainakaan vielä. Pari päivää sitten puhuin ekaa kertaa Violainen ja perheen äidin kanssa puhelimessa. Tuntu hyvältä saada varmuus että se maailma on varmasti olemassa, ne ihmiset on edelleen mun elämässä. Keskiviikkona alkaa taas arki, 75 minuutin oppitunteja ja väsyneitä bussimatkoja. Voisin ahdistua mutta mitäpä turhaan. Muutoshan tässä elämässä on parasta, vaikka se onkin ristiriitasinta. Se pitää varpaillaan mutta saa myöhemmin kuitenkin toteamaan, että parempi tässä kun eilisessä. Vuodenajat vaihtuu ja taas tulee syksy. Joka vuosi se tulee, mut joka vuosi se on myös yhtä uskomatonta. Tässäkö tää kesä oli? Onneks aina tulee uus. 

Leivoin tänään pellillisen mustikkapiirakkaa ja kirjotin kirjeen. Makasin mun huoneen lattialla ja luin Dostojevskiä kunnes nukahdin. Poljin teatteriin Deerhousea katsomaan ja hämmennyin. Itkin vähän. Tulin ulos silmät punasena keskittymisestä ja kyynelistä. Yritin muodostaa mielipidettä mutta en osannu. Olin kai vähän surullinen. Näin Even, Annin ja Loviisan suihkulähteellä ja mentiin kirkon portaille syömään leipää. Anni halus viedä mut Kahvila Valoon. Valaistuin. Löysin taas ihmisen kuka osaa auttaa. Ja kuka oikeesti haluu auttaa. Se on kultaa. Poljin kotiin. Pysähdyin välillä valokuvaamaan. Alamäessä pakotin itteni keskittymään siihen hetkeen. Olemaan tutkimatta itteäni siinä hetkessä, olemaan kysymättä onko nyt hyvä. Annoin tuulen vaan tulla ja ajatusten olla. Jännää miten välillä elämää pitää kattoo sen ulkopuolelta ymmärtääkseen että se on oikeesti tosi hyvä elämä. Pelkästään sen eläminen ja sen sisällä oleminen ei sitä näytä. Vai enkö vaan osaa kattoa?

Take Off

Maailma ehkä tekee sut, mut sä teet sun maailman

Ihanaa herätä päiväunilta Violainen saksofonin soittoon alakerrassa. Nukuin sulosesti puoliks unessa ja puoliks todellisuudessa. Herättyä tuntu hyvältä. Tässä maailmassa mä haluunkin olla. Mun ikävä on muuttunu innostukseks ja kyyneleet osaan nykyään ottaa talteen. Liimata päiväkirjaan ja olla ilonen niistä. Nehän kertoo vaan, miten hyvä mulla on olla kotona. Miten paljon rakkaita ihmisiä siellä on, jotka osaa samat sanat kun mä. Lasken päiviä. Kuus viikkoo ja yks päivä. Sitten tulee paljon haleja, toivottavasti.
Mutta en mä silti unohda nauttia täällä. Aamulla Michelle pyys mua Pariisiin sen kanssa, mutta ei vaan tuntunu siltä. Äsken Juuli lähetti viestin ja pyys mua mukaan nauttimaan Pariisista ja sen auringosta. Vastasin että on hyvä olla nyt ja tässä. Hyvä tehä sitä mitä haluun. Meen toinen päivä. Ei se aurinko sielläkään sammu. Nyt on ihanaa vaan venytellä sängyllä ja venyttää aikaa. Kuunnella mun uusia levyjä ja kirjotella outoja lauseita. Kohta meen lenkille, vielä on liian kuuma. Sitä ennen käyn postissa. Lähetän ekan laatikon Suomeen. Muuten pettää polvet lähtöpäivänä. Pettää myös matkatavaroiden painorajotukset.

Kesäyö kuiskii unelmia

Painaa varovasti kevyttä ilmaa ihoa vasten

Kuumia poskia käsiä vasten

Sanat käyvät lauluiksi

Nostavat meidät hyttysten ylle

Tanssi löytää askeleet

Juostaan kilpaa laiturin päähän

Sukelletaan hiljaiseen

Väritetään huominen

Aamulla hiukset valuvat yön vettä

Mathilde täytti vuosia, 17 sellasta.

Salut