Pieniä hetkiä

Tänään tais olla kevään ensimmäinen päivä. Päätin lähtee Pariisiin ja ottaa kaiken irti uudesta tuulesta ja illan auringonsäteistä. Metrotunnelissa ihana homo-mies tuli sanomaan mulle, että oon ihan pariisilainen. Se myös kysy, että oonko näyttelijä, ja vastasin että en vielä. Hymyilin kaulahuiviini metrossa. Menin ekaa kertaa elämässäni yksin leffaan. Host-veli naurahteli vaivaantuneesti kun kerroin sille. Ennen mulle ois itsellenikin tullu vaivaantunut olo, mutta nyt vaan sanoin ylpeesti hymyillen että jep, enpä oo koskaan koittanut, niin ajattelin nyt. Yllättävän kauan kesti tajuta, että oon täällä itteni takia, teen omia juttujani. Elän koko elämääni itteni takia, teen niitä juttuja mitä haluun tehdä. Niinkun Viivi sanoo: "niitä juttuja, jotka saa mut tuntemaan onnea". Niimpä sitten kyselin tänään koko päivän itteltäni, että mitä nimenomaan haluan tehdä, ja hymyilin enemmän kun pitkään aikaan. Nauroin. Nappasin kuvan rakastuneista Pariisin sulosimmalla sillalla. Annoin rahaa köyhälle, joka ei keksiny tarinoita tai myyny ruusuja, vaan oli puhtaasti sitä mitä oli. Pysähdyin kuuntelemaan katusoittajia. Ja sain maailman sulosimman saparopäisen pikkutytön hymyilemään mulle, vaikkakin tosi epävarmasti ja ujosti, mutta sieltä se tuli kuitenkin. Pitkästä aikaa sain kiinni Pariisin tunnelmasta. Pitää vaan mennä oikeisiin paikkoihin oikeeseen aikaan, kuten Pont des Artsille auringon laskun jälkeen. Oooh I found some looove.

 

  

Torstaina heräsin taas kerran eloon. Olin ollu yli viikon jossain ihmeellisessä jumitustilassa mun pään sisällä enkä vaan päässy mun ajatuksista eroon. Oli ikävä ihmisiä, mutta ei niinkään niiden luo. Ahdisti. Mutta sitten koulun tanssitunnille tuli just sopivasti vieraileva opettaja, oikee tanssija. Sain pitkästä aikaa unohtua ja unohtaa, ja keskittyä vaan siihen hetkeen, olin jo unohtanu sen taidon. Lopussa se puhu meille siitä, miten meidän pitää keskittyä siihen omaan juttuumme. Ihmiset tykkää eri asioista, se on sallittua. Yksinkertasta mutta totta. Jospa tää pikkuhiljaa alkais uppoomaan muhunkin.

Sit näin Juulia pitkästä aikaa. Sai puhua. Käyttää kaikkia sanoja mitä on olemassa. Unohtua taas niihinkin. Itkettiin ja naurettiin, ja todettiin, että on ihanaa olla nuori, keskeneränen. (Keskenerästä ei saa arvostella.) Ihanaa tehdä ite oma virheensä ja rakentaa ittensä pala palalta.

Hymyilkää :)