Sittenkin

Ei kyllä mä sittenkin haluun sen talon Ranskan maaseudulta. Hulvattomat nuoruusvuodet Pariisissa ja keski-iässä asetutaan rakkaan mieheni kanssa suloseen vanhaan kivitaloon, jonka pihalla on kasvimaa ja vanha keinu, ja ikkunasta näkyy kylän kirkon torni. Horisonttina loputtomat pellot ja metsät jotka hengittää ja hymyilee mun kanssa. Lauantaina (monta lauantaita sitten, unohdin julkaista tän teksitn...) oli ihanaa, ja sunnuntainakin oli ihanaa herätä siihen ihanuuteen. Mentiin Pariisiin kirpparikierrokselle ja mulla oli ihmeen kevyt olo. Nauroin maha kipeenä Pompidoun edessä esiintyvälle jonglööraajalle. Kevyt olo näky kyllä ostoksissakin:)

Illalla olin Mathilden kanssa ehkä elämäni yhdistä parhaista keikoista. Birdy Hunt ja Puggy. Musiikki uppos eikä ollu ulkomuodoissakaan valittamista:) Mutta nääkin bändit oli taas livenä niin paljon parempia. Keikan jälkeen ostin Birdy Huntin levyn (koska kitaristi myi niitä), mut se jäi ehkä pariin kuuntelukertaan se levy. On siinä ainakin hienot kannet! Puggy on kyllä ihan hyvää levyltäkin, mut wouwouwou niiden lavaesiintyminen. Englantilainen solisti-kitaristi, ruotsalainen rumpali ja ranskalainen basisti. Plus vielä että bändi itse on belgialainen, koska ne tutustu toisiinsa Brysselissä. Okei.

Birdy Hunt

Puggy. Huomaa katsekontakti.

Mentiin yöks Mathildelle ja rakastuin sen perheeseen ja kotiin ja kylään ! Oli vaan niin hyvä olla siellä. Tajusin et sitä mä vaan kaipasinkin, vähän uusia maisemia. Ja ihmisiä. En ollu päässy pitkään aikaan Pariisiin, ja kaikki täällä oli alkanu tuntua jo niin tunkkaselta.

Tapahtu taas oivallus. Vaikka niin ihanaa ja vapauttavaa olikin lähtee vuodeks pois, jonnekin missä kukaan ei tunne mua, kyllä sillä on myös varjopuolensa. "Kukaan ei tunne sua siellä, voit olla ihan kuka tahansa." Vähän aika sitten ylitin odotukseni, ja näyttelin 400 ihmisen edessä ranskaks, ja onnistuin. Olin ylpee ittestäni. Mutta olin ainoo. Kukaan täällä ei tienny, että vuosi sitten en ois pystyny johonkin tollaseen. Kellään ei ollu mihin verrata. Aluks olin vihanen. Ihmiset unohti kysyä miten meni. Ne unohti kehua. Mä vaan yksinkertasesti tarvitsin jonkun jonka kanssa iloita, mutta kestään ei ollu siihen. Ei ollu äitiä tai isää sanomassa että ne on ylpeitä musta. Seuraavaks olin vaan surullinen. Ajattelin, että kotona oltais ymmärretty. Mutta tajusin että turha mun on olla vihanen tai surullinen, näin se vaan menee. Täällä mulla on vaan omat rajani rikottavana. Ehkä vähän surullista. Mutta en valita, kasvamaanhan tänne on tultu. Eikä enää kauankaan kun oon jossain, missä joku taas tuntee mut ihan kokonaan.

Ja huomenna tulee isä <3 Nyt on huone siistinä ja kampaajalla käyty. No joo ei kyllä isää varten:D Huomenna meen lentokentälle sitä vastaan ja juoksen halaamaan sitä. Niinkun leffoissa :) Nyt nukkumaan että jaksan juosta koko terminaalin pituudelta ! Pus.